Olen pohtinut tätä blogikirjoittelua. Melkein jo päätin lopettaa koko blogin (koska ei ole enää mitään valitettavaa), mutta nyt pyörsin päätöseni ja ajattelin kirjoittaa siitä kaikkein vaikeimmasta aiheesta: äitiyden onnesta. 

Olen onnesta soikeana. En ole eläissäni ollut näin onnellinen. Kaikkeen muuhun olin valmistautunut, mutta en tähän. En sovi tunnemaailmani kanssa mihinkään laatikkoon. Mielikuvieni tarjoamat vaihtoehtolaarit ovat kolminaisuuksia tyyliin koliikki-univaje-vauvan seinäänheitto-olo, persereiän repeämä-masennus-psykoosi tai vauva-joka-ei-ole-sekuntiakaan tyytyväinen muuta kuin äidin sylissä. No okei, tuo viimeinen ei ole kolminaisuus, mutta you get thö picture. Löytyy mielikuvistani toisenlainenkin maisema vanhemmuudesta: pastellisävyinen, tärkättyyn mekkoon pukeutunut 50-luvun madonna, jonka elämän täyteys on äitiys ja joka ei koskaa tahdo eikä kaipaa mitään muuta. 

Oma tämänhetkinen ja -astinen kokemukseni äitiydestä ei sovi ollenkaan näihin. Äitiys ei ole niin kokonaisvaltaista, että se läpäisisi päivän joka hetken ja sekunnin. Ei ollenkaan, hetkittäin unohdan että minulla on lapsi. Tai enhän minä sitä unohda-unohda, mutta on paljon aikoja kun ajattelen iloisesti jotain muuta enkä pode ollenkaan huonoa omaatuntoa siitä, etten keskity täysillä lapseeni. Olen edelleen sitä kaikkea mitä olen, vaikka olen äiti. Äitiys ei maalannutkaan kaikkien muiden olemassaoloni aspektien päälle jollain ankealla harmaalla väsymyksen ja näivettymisen maalilla, vaan lisäsi vähän glitteriä reunuksiin. 

Huomaan, että siitä onnesta kirjoittaminen on jotenkin vaikeaa. Ihan oikeasti nykyään on poliittisesti korrektia valittaa vähistä yöunista ja nyrpistää nenää vauvan kakalle ja rutista kaikesta loasta mikä lapsenhoitoon liittyy, kuvainnollisesti ja konkreettisesti. Se, mikä ei ole poliittisesti korrektia, on onni ja autuus. Että synnytys oli mielettömän hieno kokemus, ehkä hienoin ikinä. Vahvisti parisuhdettakin vielä. Lapsi on tyytyväinen ja ihana ja mä rakastan sitä ihan mielettömästi. Imettäminen sujuu ja juu, maitoa riittää puklattavaksi asti, mutta sitä ei kuitenkaan tule niin vauhdilla että vauva tukehtuisi. Se kakkakin on minusta oikeastaan ihan söpöä, puhumattakaan lapsen hymyistä ja jokaisesta pienestä opitusta asiasta. Pieni, mutta selvästi kasvanut pää rinnallani. Katse, joka tapittaa minua valtavalla intensiteetillä. Pieni ja iso mieheni sylikkäin iltaisin. Ihanan värikkäät hyvän ekologisen omantunnon kestovaipat. Ja minä, joka en koskaan ikinä leikkinyt nukeilla, puen lapseni päälle pienoisia vaatteita sydän pakahtuen paketin ihanuudesta.

Minusta ei olekaan bloggaamaan nasevan purevasti vauva-arjen ikävistä kommervenkeistä. Kun rehellisesti sanottuna ei meidän arjessa ole ollut mitään ikävää. Olen niin onnellinen, että jos annan itseni tuntea sen kokonaan, itkettää. Ja pelottaakin. Suomalainen pessimismi ja lapsuuden oppi - "itku pitkästä ilosta" - muistuttaa itsestään. Että jos nyt menee hyvin, niin odotapas vaan kun se saa hampaita / tulee uhmaikään / jää kiinni tupakasta / saatte toisen lapsen, kyllä sitten varmasti kaikki menee persiilleen kun nyt ei ollut. 

Minä osaan olla äiti. Se on suurin yllätys. Minä olen äiti. Olen, enkä ikinä tahdo olla olematta. Tämä rooli sopii minulle luonnostaan, juuri nyt oli oikea aika saada tämäkin rooli. Paras rooli, mutta ei koskaan ainoa. Rooli, jolle olen juuri nyt antautunut täysillä, mutta joka vain ahdistaisi jos minulla ei olisi ammattia johon tiedän voivani palata. Ja jos en olisi sitä kaikkea muutakin mitä olen. Minä osaan olla äiti. Minä tahdon olla äiti. Minä saan olla äiti. Jeee!